Mielenkiintoisen tutkimuksen ovat Jyväskylässä tehneet. Sen mukaan suomalaisten vapaa-ajan vietto on kovaa suorittamista. Seuratessani eksän touhuja, olen täysin samaa mieltä tutkijoiden kanssa. Lapsilla riittää ohjelmaa. Ihan kuin pelkkä paikalla oleminen olisi kiellettyä. Vai onko taustalla osaamattomuutta, kokemattomuutta tai pelkoa? Mielenkiintoinen aihe, kun sitä alkaa syvemmin miettimään. Kun muistelen omaa lapsuuttani, niin kyllä sieltä ensimmäisenä tulee mieleen niitä pieniä arkipäiväisiä juttuja. Ehkä juuri siksi, että se arki kuitenkin oli se pysyvä juttu. Kun mietin vapaa-ajan suorittamista niin kieltämättä tulee mieleen ajatus, että ihminen ei ole sinut itsensä kanssa. Onko vapaa-ajan suorittaminen pakenemista? Ettei tarvitse pysähtyä ja kohdata omaa itseään? Mitä sitten kun iskee väsymys tai kyllästyminen tai jokin muu tekijä pakottaa pysähtymään? Kauanko ihminen jaksaa suorittaa sekä työssä että vapaalla?

Minun vapaa-aikani on kyllä ollut jonkinasteista suorittamista myös. Arkista sellaista. Sitä jokapäiväistä pyykkirumbaa, rikkinäisten vaatteiden korjailua, siivousta, ruuanlaittoa jne. Huonekalujen uudelleen järjestelyjä ja papereiden järjestelyä ajan tasalle. Rästihommia. Mutta olen myös täysin puhtaalla omallatunnolla myös löhönnyt sohvalla ja tuijottanut telkkaria. Kokeilin autokorjaamojenkin joskus käyttämää keinoa eli valohoitoa rikkinäiselle dvd-soittimelle ja sehän alkoi toimimaan :-)  Ei se varmaan kauaa pelaa, mutta siirtää uuden hankintaa vähän eteenpäin. Myönnän, että huonekalujen uudelleen järjestely ja papereiden pistäminen ajan tasalle kuuluu sarjaan toipumista erosta.

Status: tulehdusarvot normaalit, kuume poissa, räkä valuu, mutta kyseessä on ihan tavallinen nuha. Lihaskipuja ei ole, voimat palautuvat hitaasti, mutta varmasti. Hb on vielä alakantissa, mutta eiköhän sekin sieltä kohoa. Eksän nimi sopimuksessa sai yhden taakan harteilta kevyemmäksi, vaikka se kalliiksi tulikin. Mutta on se sen arvoinen. Toisin sanoen tunnen itseni terveemmäksi kuin aikoihin :-D